Esimakua mallistosta

Mallistoprojektin puoliväli häämöttää, jäiks! Hädin tuskin huomasin että opiskelukiireet jossain välissä loppuivat taas tältäkin vuodelta, ja samoin kuin malliston kanssa, myös opinnoissa ollaan jo puolivälissä.  

Ensimmäisen oman ison malliston tekeminen tähän asti on ollut kyllä jo varsinainen koulu itselle, ja yritänkin suhtautua projektiin nimenomaan mahdollisuutena oppia. Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että projektin aikana on tullut opittua paljon sellaista, mihin koulujen penkeillä ei ole voinut valmistautua mitenkään. Perinteisesti minulla ei ole ollut vaikeuksia saada mallistokonseptia suunniteltua deadlineen mennessä ja hiottua niitä viimeistä saumaa ja viivaa myöten, mutta nyt, kun oma mallisto pitäisi esitellä isossa tapahtumassa, paineet ovatkin ihan eri luokkaa, ja suunnitelmaa tekisi mieli muuttaa harva se päivä. Mitä jos kukaan ei pidä siitä mitä teen? Mitä jos ideani ovat tylsiä ja tavanomaisia? Mitä jos olen aivan totaalisen pihalla siitä mitä minulta odotetaan, vai kiinnostaako edes ketään. Koulun seinien sisällä on helppoa ja turvallista uskoa omiin ideoihinsa, mutta kun niiden seinien sisältä pitääkin yhtäkkiä hypätä suureen maailmaan yksin, ilman että käytössä on opettajien neuvot, ohjaukset ja tutoroinnit, sitä tuntee itsensä jotenkin yllättävän epävarmaksi. Mitä jos minä ja mun jutut eivät kelpaakaan?

Olen projektin aikana oppinut, että parempi suunnitelmallisuus olisi todellakin itselle toivottavaa. Tämä oma vähemmän suunnitelmallinen tapa toimia, tai paremminkin suunnitelmien jatkuva muuttuminen on jo johtanut siihen että kankaat ja rahat on loppunut huonossa vaiheessa kesken, tai olen todennut puolivälissä prosessia, että joku valitsemani kangas ei vain ollenkaan toimi kuten olin ajatellut. Kiireellä suunnitelmien muuttaminen taas harvoin johtaa välttämättä yhtään sen parempiin lopputuloksiin, ja minkäänlaiseen jahkailuun ei olisi aikaa. Nyt tiedän kirjaimellisesti mitä tarkoittaa "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty", koska olen toiminut aivan päin vastoin. Tuntuu että oma prosessi tuppaa olemaan melko impulsiivista ja epäjohdonmukaista hienoista aikatauluista ja strategioista huolimatta. Luulen että en ole uskaltanut suunnitella koko mallistoa etukäteen, koska pelkäsin kyllästyväni kaikkeen suunnittelemaani, niinpä mallisto on rakentunut ripotellen pala palalta sitä mukaan kun sitä on valmistettu, kun normaalisti olen suunnitellut huolella konseptin valmiiksi ennen siirtymistä tuotteiden valmistukseen. Tämä ehkä vain vahvistaa ajatustani siitä, että en halua suunnitella "nopeaa" muotia tulevaisuudessa. Haluan suunitella rakkaudella ideoituja ja ajattomia tuotteita sitä mukaan kun ideat tulevat mieleeni, enkä nopeasti väkisin pakottamalla.

Opiskeluajoista Englannissa olen tullut loppuen lopuksi suunnittelijana aika kauas. Jos silloin tavoitteena olikin tehdä mahdollisimman erikoista, monimutkaista ja näyttävää, niin nyt huomaan enemmän ratkovani vaatteillani melko arkipäiväisiä pulmia. Millaisia vaatteita ja asusteita toivoisin omasta kaapistani löytyvän, ja millaiset vaatteet haluaisin vetää tänään, vuoden päästä, tai kymmenen vuoden päästä päälle, ovat ne kysymykset joihin vaatteillani etsin ratkaisua. Mutta riittääkö "ihan kivat", vastuullisesti tuotetut käyttövaatteet erottumaan suunnittelijana, ja onko kaupallinen yhtä kuin tylsä? Niin, sitä en vielä tiedä.

Malliston tekeminen on ollut mielettömän innostavaa, ja parasta on ehdottomasti ollut yhteistyö aivan huikaisevan ihanien ihmisten kanssa. Joinain päivinä tuntuu, että kaikki on pelkkää kiireellä yksin puurtamista, kunnes yhtäkkiä huomaankin porukan tulevan talkoovoimin ojentamaan auttavat kätensä silloin, kun omat voimavarat ovat olleet vähissä, tai eteen on tullut asioita joita en itse osaakaan tehdä. Ne päivät jolloin olen hyppinyt innostuksesta projektiin littyen on yleensä niitä, kun olen päässyt tekemään töitä muiden kanssa tai jakamaan ajatuksia porukassa. Parasta ei ole ollut luonnosten tai esityskuvien piirtäminen yksin omassa kuplassa, vaan ne hetket kun tajuaa että tämä "mun oma" projekti ei ole suinkaan vain mun projekti, vaan kymmenien ihmisten yhteistyötä. Olen oppinut, että on ookoo pyytää apua, on ookoo sanoa että kaikki ei koko ajan vain suju helvetin hienosti.

Fiilikset ovat olleet kaiken kaikkiaan aikamoista vuoristorataa viime kuukaudet. Tuntuu ihan mahdottoman hienolta päästä tekemään sitä mistä nauttii, ja vatsan pohjassa on kutkuttavan innostunut olo kaikesta mitä pääsee tekemään ja kokemaan. Ajaus siitä, että oma ura alkaa vihdoin tuntumaan jokseenkin realistiselta, saa käymään hyvällä tavalla ylikierroksilla.
Ja sitten taas toisaalta, olen hetkittäin ollut stressaantuneempi kuin varmaan koskaan elämässäni, ja olen maannut aamuöinä hereillä, täysin lamaantuneena panikoiden, juuri silloin kun olen seuraavaksi päiväksi aikatauluttanut itselleni hirveän määrän hommia. Monena hetkenä on harmittanut, että rahallisten ja ajallisten resurssien ollessa niin rajalliset, luovalle prosessille tässä projektissa on jäänyt todella vähän sijaa. Mietin, että onko tämä realiteetti työelämässäkin, että kaikki aika menee ongelmien ratkaisemiseen sen sijaan, että ehtisin päivät pitkät inspiroitumaan terälehtien muodoista tai metsissä havaituista väipaleteista.
Ala, missä menestyminen riippuu hyvin pitkälti siitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat, voi olla todella raastavaa. Niin paljon kuin luovasta työstä ja tekemisesä nautinkin, olen aika-ajoin pohtinut, olenko liian herkkä kilpailuhenkiselle, kiireiselle ja hektiselle alalle, joka joskus myöskin tuntuu jokseenkin pinnalliselta.

Toisaalta taas, viime aikoina vastaan tulleet kohtaamiset ja sattumukset puhuu vahvasti sen puolesta, että asioita voi tehdä monella tavalla. Myös muoti voi olla hidasta, yhteisöllistävää, parantavaa ja ilahduttavaa, ja uskon vahvasti, että mun tehtävä on myös viedä sitä siihen suuntaan. <3

Ja matka jatkuu!

Kuvien asut, suunnittelu: Veera Konga
Kuvat: Henri Juvonen
Malli: Iida Suutarla

Oma mallisto

Elämällä on joskus kyllä jänniä juttuja meidän varalle, ja näköjään joskus ne jännittävimmät asiat tulee eteen silloin kun niitä todellakin vähiten osaa odottaa. Tuntuu, että tää kulunut lukuvuosi on kaiken kaikkiaan ollut yksi outojen tapahtumien, mahdollisuuksien ja sattumien summa, niin hyvässä kuin pahassa. Yksi juttu on johtanut toiseen, mutta kun pari viikkoa sitten sain kutsun esitellä oma vastuullinen vaatemallisto Helsinki fashion week -tapahtumassa, en todellakaan tiennyt miten päin olisin. Kaikkein hassuinta tässä on se, että joskus tammikuussa (sydänsuruissani) päätin, että nyt alan toden teolla panostamaan opiskelu- ja työjuttuihin keskittyen täysillä vain niihin. Muistan että jonain hetkenä mulla vilahti mielessä myös oma mallisto, mutta ajattelin kuitenkin että sen aika on "joskus sitten", kun opiskelut on ohi, joskus sitten kun olen "valmis". En tajunnut että olisin NYT tässä tilanteessa, että mulla on pari kuukautta aikaa toteuttaa mallisto, joka oikeasti esitellään "maailmalle". Tuntui niin absurdilta saada kyseinen kutsu, että ensin luulin sitä huijaukseksi tai roskapostiksi. Ilman siskoani olisin luultavasti kieltäytynyt kutsusta, mutta onneksi sisko kannusti ottamaan asiasta tarkemmin selvää ennen kieltäytymistä. Lopulta, kun aikani yritin pyristellä tätä mahdollisuutta vastaan, asiat jotenkin vain loksahtivat paikalleen, ja nyt mallisto on kuin onkin työn alla. 

 Alkuvaiheet ovat alusta alkaen ollut juuri sitä luovaa prosessia pahimmillaan ja parhaimmillaan. Hetkittäin tuntuu että en osaa mitään, mulla ei ole hajuakaan mitä olen tekemässä ja omat ideat ei tunnu riittävän luovilta. Itkeä vollotan lattialla sitä miten musta ei ole tähän ja perun vielä koko homman. Hetkittäin mietin että onko mulla yhtään uniikkia ideaa mun päässä. Ja sitten seuraavassa hetkessä olenkin taas ihan intoa puhkuen ideoimassa ja tekemässä, ja tuntuu että kaikki tuntuu sujuvan kuin tanssi. Mutta sitähän tää taitaa aina olla, enemmän tai vähemmän. Mulla ei ole sinänsä mitään odotuksia näytöksestä. Yritän vain tehdä malliston joka kuvastaa mua, ja olla miettimättä mitä muut tekee, tai mitä muut ajattelee. Tavoitteeni on luoda vaatteita, jotka täyttävät vastuullisuuden periaatteet mahdollisimma hyvin, ja jotka pystyn näissä ajan ja budjetin rajoissa toteuttamaan. Ennen kaikkea aion ottaa kaiken tästä oppikoulusta irti, ja kävi miten kävi, kokemuksena tää tulee olemaan takuulla opettavainen. Onneksi mulla on ihan huima tukiverkosto ja apulaisjoukko taustalla, ja tänään muun muassa olin ratketa riemusta kun tajusin mitä huipputyyppejä mä oon saanut mun tiimiin. Ihmisiä jotka ovat valmiita uhraamaan niin paljon tähän silkasta auttamisen halusta. Oon niin kiitollinen teistä kaikista, ja toivottavasti pystyn myös korvaamaan kaiken jotenkin ennen pitkää. 

Eli kevät ja kesä menevät aika lailla tän projektin parissa. Heitin alkuvuodesta ilmoille kysymyksen, tein itselleni lupauksen, ja tässä vaiheessa elämä ratkaisi asiat näin. Pienestä pakokauhusta huolimatta olen todella innoissani tästä projektista, ja tuntuu etuoikeutetulta päästä tekemään näin iso suunnitteluprojekti opiskelujen puolivälissä. Nyt on vain heittäydyttävä, luotettava itseensä ja tehtävä se oma parhaansa. 

Kuvissa mulla itselläni on muuten päällä Muka vaa, mitäs muutakaan. Ja alhaalla olevat making of kuvat on omista tuotteista. 

Kiusaamisesta

"Jos ilmasto niin ahdistaa niin lopeta itsesi, planeetta pelastuuu ja työttömyys vähenee."

"Sinä vaikuta HULLULTA, SAIRAALA KAMALTA. Tekisit kierätysvaateita ei tarttisi mietiä mitään kun SINULLA EI OLE AIVOJA SELLAISEEN."

"Härskiä ja tekopyhää ilmastolla ratsastamista jotta saisi itsensä esille."

"Tekopyhää ihmisten rahastamista."

"Sun puvut on yksi iso hukkapala."

En tiedä pitäisikö olla suorastaa imarreltu siitä vihan ja agression määrästä, mitä sain osakseni ylen haastattelusta liittyen kestävään vaatesuunnitteluun. Niin harmiton, positiivisesti kirjoitettu juttu tärkeästä aiheesta, ja mua kehotetaan tappamaan itseni!? Mulle laitetaan viestejä kuinka olen sairaalakamaa ja minulla ei ole aivoja ajattelemiseen. En myöskään seitsemän vuoden aiheeseen perehtymisen jälkeen kulemma tiedä kestävästä vaatesuunnittelusta yhtään mitään, vaan olen härski ja tekopyhä hyväuskoisten ihmisten rahastaja joka ei välitä ympäristöasiosta pätkääkään. (Jos bloggerissa voisi käyttää emojeita, niin tähän väliin kuuluisi itkunauruemoji...) 

Onko täällä todella niin paljon patoutunutta agressiivisuutta, kateutta ja vihaa, että näinkin harmiton ja ketään loukkaamaton artikkeli saa tuollaisen vihaviestien ryöpyn aikaan. Niin, että osa on jopa valmiita näkemään sen vaivan etä etsii käsiinsä minun henkilökhtaisen sähköpostiosoitteeni vain, jotta voi ilmoittaa että vaikutan hullulta SAIRAALA KAMALTA? 

Noista viesteistä voisi jopa pahastua jos ei tietäisi, että asialla on ilmeisen huonosti voivat ihmiset, kuten kiusaajat usein ovat. Sosiaalinen media ja netti on luonut pelottavan helpon alustan ihmisille purkaa pahaa oloaan ja lietsoa vihaansa itsensä lisäksi vielä muihinkin ihmisiin. Tänään pohdittiin opiskelijakollegoiden ja muiden ystävien kera, että osuuko keskustelu kestävistä kulutustottumuksista ja vaatteista yksinkertaisesti liian arkaan paikkaan ihmisillä, jotka tietävät omien elintapojensa olevan kestämättömät? Vai koetaanko nuoret itsenäiset naishenkilöt, jotka tekevät omaa juttuaan suurella intohimolla jotenkin vastenmielisenä uhkana tässä yhteiskunnassa? Vai onko täällä vain jotain isosti vialla mielenterveyden hoidon saralla, että huonosti voivat ihmiset eivät löydä parempaa väylää oman pahan olonsa purkamiseen. 

Näihin viesteihin on tietenkin turha vastata, koska on aika selvää että rakentavaa ja asiallista keskustelua trollien kanssa on mahdotonta saada aikaan. Kuitenkin kaikille niille, jotka ovat sitä mieltä että olen härskisti tunkenut itseni haastatteluun saavuttaakseni rahaa ja julkisuutta tekaistun ympäristöhuolen avulla, voin kertoa, että en ole tunkenut itseäni mihinkään. Minua pyydettiin haastatteluun, ja otin mahdollisuuden ilolla vastaan. En esittääkseni suurta asiantuntijaa, koska sitä varten meillä on suurenmoiset ja asiansa osaavat opettajat, jotka jakavat tietotaitoaan meille joka päivä. Toisekseen, jos suurimpana motivaattorinani olisi rikastuminen, tuskin olisin päätynyt luoville aloille ensinkään. (Varma tapa köyhtyä...) Aika usein me taiteilijat ja luovien alojen tekijät hankitaan se leipä pöytään silkalla työn ilolla, hehheh. Yleensä meille on rahaa tärkeämpää se oma intohimo ja palo työtä kohtaan, vaikka myös asiallinen ja positiivinen näkyvyys on aina eteenpäin, ja siitä olisi todella typerää kieltäytyä. Siitäkin huolimatta että kateelliset ihmiset saattavat harmistua ja provosoitua. 

Ja mitä taas tulee aiheeseen, josta minun ei uskota tietävän mitään, eli kestävään pukeutumiseen ja suunnitteluun. Intohimo itsensä ilmaisemiseen vaatteilla, ympäristön ja ihmisten hyvinvointia kunnioittaen, on ollut suurin motivaattorini vaatetusalalle hakeutumiselle. Vuodesta 2012 lähtien, olen enemmän tai vähemmän hankkinut tietoa ja kokemusta kestävämmästä suunnittelusta, aina kuitujen kierrätettävyydestä kierrätysmateriaalien hyödyntämiseen. Olen ommellut vaatteita veljeni rikkinäisistä farkuista, iskun leikkuujätteistä, ja jokaisen suunnittelemani vaatteen kohdalla puntaroin miten sen voisi tehdä kestävämmin. Keinoja on monia ja zero waste on niistä vain yksi. Zero waste perustuu nimenomaan leikkuujätteen minimoimiseen, mitä perinteisessä vaatteen valmistuksessa kertyy noin 10-20 % kankaasta. (Tieteellinen fakta tästä löytyy varasti helposti googlettamalla.) Kestävien ja ekologisten vaatteiden suunnittelussa avainasemassa on, että vaate palvelee käyttäjäänsä, ja mielellään mahdollisimmat pitkään ja monipuolisesti. Meidän tavoitteena on luonnollisesti suunnitella kestäviä ja merkityksellisiä vaatteita, jotka motivoisivat myös kuluttajia siirtymään pikamuodista kotimaisiin ja eettisiin vaihtoehtoihin. Vaatteista, ja ihmisten itseilmasusta vaatteiden avulla, ei ole tarkoituskaan päästä täysin eroon. Tarkoitus on muuttaa vaateteollisuutta ja puntaroida jokaisen suunnittelemamme vaatteen kohdalla, onko kestävämpää valita kertaalleen kierrätetty materiaali, kierrätettävä materiaali, zero waste kaavoitusmenetelmä, vai kenties kaikki edellä mainituista. Vai onko järkevämpää valita vain vahvin kuitu ja ajattomin design, jolla taata mahdollisimman pitkä käyttöikä. Kun näitä asioita pohtii kuukaudesta ja vuodesta toiseen, alan parhaiden ja kannustavimpien asiantuntijoiden avustuksella, voisin väittää että tiedän ekologisesta vaatesuunnittelusta jo tässä vaiheessa enemmän kuin pahansuovat trollit, joiden tarkoitus on vain lannistaa, lytätä ja kiusata. 

Mitä taas tulee tekopyhään ilmastoasioilla ratsastamiseen (ja rahastamiseen)...

Minulle ympäristöhuoli on aiheuttanut paljon maailmantuskaa vuosien varrella, mutta lisäksi se on ollut minulle luovuutta lisäävä voimavara elämän jokaisella osa-alueella. Voima-vara, joka on saanut muuttamaan elämäntavat paremmiksi kaikin puolin, aina jätteiden ja kulutuksen minimoimisesta liikkumismuotoon ja ruokavalioon, vaatevalinnoista puhumattakaan. En edes muista milloin olisin ostanut vaatteita muualta kuin kirpputorilta, vintagekaupoista tai suomalaisilta eettisiltä designereilta, ja samaan haluan omalla esimerkilläni kannustaa myös muita. Mielestäni jokaisen tulisi tehdä parhaansa ympäristöasioiden eteen, jotta vain pienelle prosentille ei jäisi valtava vastuu ympäristöasioista. Olen pikkuhiljaa omaksunut minimalistisen elämäntyylin, ostan vain harkittua, kestävää tai kierrätettyä, silloin harvoin kun jotain ylipäätään ostan. Ihailen vanhoja vintagevaatteita, jotka vielä vuosikymmenienkin jälkeen ovat kuin uusia, ja toivon että voin luoda samanlaisia vaatteita, joista vielä tulevatkin sukupolvet voisivat nauttia. Vaatteita, joiden koko elinkaari on tarkkaan puntaroitu ja harkittu, ja joista on todellista iloa kantajilleen. 

Mitä taas tulee alkuperäiseen aiheeseeni, eli nettikiusaamiseen. Huomaan että usein silmätikkuna ovat ne ihmiset, jotka rohkeasti tekevät omaa juttuaan taidolla ja valtavalla intohimolla. Suomessa vallitsee usein hirvittävä negatiivisuus. Tekijät, innostujat, osaajat, ja oman tiensä kulkijat yritetään lannistaa ja mitätöidä hinnalla millä hyvänsä. Onneksi meitä kannattelee se valtava palo ja määrätietosuus, jota yksikään kiusaaja ei pysty sammuttamaan. Intohimo joka on voimakkaampi kuin kymmenet rumat sanat tai lannistusyritykset. Kateus on inhimillinen tunne, ja veikkaanpa että jokainen meistä tuntee sitä aika-ajoin. Itse saatan joskus hetkellisesti kadehtia vaikkapa ihmisiä joiden ei pitkän päivän jälkeen tarvitse tulla yksin tyhjään kotiin, tai ihmisiä joiden ei tarvitse kärsiä terveys- tai taloushuolista. Mutta se ei ole pahansuoopaa kateutta. Ydinasemassa onkin se, miten omat tuntemukensa käsittelee. Pieni kateus voi parhaillaan saada iloitseman toisen puolesta, muistuttamaan kateuden kohdetta siitä miten hienoja asioita tällä elämässään on, ja saada itsensä kurottelemaan vielä isommin niitä tavoitteita kohti. Tervettä se ei ole enää silloin kun se myrkyttää mielen, saa haluamaan toiselle pahaa, ja se kääntyy viattomien ihmisten kiusaamiseksi, haukkumiseksi ja lannistamiseksi. Kannattaa myös muistaa, että ihmiset ovat haavoittuvaisia. Vaikka itse en hetkahda saamistani viesteistä ja kommenteista, niin etenkin herkille ja nuorille ihmisille kiusaaminen voi olla kohtalokasta. Vaikka kiusaamista ja rumia sanoja selitetään usein sananvapaudella, pitäisi kaikilla olla oikeus voida olla netissä ja somessa hyvillä mielin, ilman pelkoa kiusaamisesta. Toivottavasti me aikuiset ihmiset voimme olla riittävän kypsiä kannustaaksemme toisiamme, etenkin sillon kun toinen on  täysin viattomin ja puhtain sydämin viemässä itselleen arvokkaita asioita ja arvoja eteenpäin.  

Ja vielä viimeiseksi. Mä olen todella onnekas, kiitollinen ja onnellinen siitä, että mulla on se palo omaa juttua kohtaan, into jatkuvaan uuden oppimiseen ja vahva usko siihen että me voidaan muuttaa maailmaa paremmaksi omalla tekemisellämme. Yksikään kiusaaja ei tule ikinä vaikuttamaan siihen tai pienentämään sitä, mutta silti toivon että kenenkään ei tarvitsisi kiusata tai lannistaa yhtään ketään, koskaan. 

"Jos kaikki tanssisi salsaa, ei maailmassa olisi sotia", ja muita oivalluksia

Välillä oudot sattumukset arjessa, elämänvaiheet ja kohtaamiset voivatkin olla niitä oivalluksen hetkiä, jotka yhtäkkiä kirkastavat ajatukset ja saavat jonkinlaiset pyörät pyörimään oikeaan suuntaan elämässä. 

Mulla on ollut monta kertaa tunne, että haahuilen elämässä tehden vähän sitä sun tätä ja varsinkin nuorempana olen potenut jonkinlaista huonommuutta siitä etten ole osannut päättää mitä mun oikein pitäisi tässä elämässä tehdä, kaikkien muiden urasuunnitelmien näyttäessä ihanan selkeiltä ja lineaarisilta. Mulla on kuitenkin ollut aina vahva intuitio, joka on aina vähän elämän vaiheesta riippuen ohjannut seuraamaan jotain sillä hetkellä omaa juttua, ja aina se on tavalla tai toisella ollut luovaa ja taiteellista. Ja aina olen myöskin suhtautunut siihen sen hetkiseen luovan tekemiseen intohimoisesti. Silti se päämäärä on ollut yksi iso kysymysmerkki. Aina on ollut vahva tunne siitä, että on elinehto tehdä sitä jotain omaa juttua, mutta samaan aikaan olen ollut vähän pihalla, että mikä se oma juttu oikein on. Välillä on ollut epävarma siitä, riittääkö omat kyvyt siihen polkuun joka tuntuisi hyvältä. Tai sitten on käynyt niin, että kun olet löytänyt sen oman näköisen polun jossa kaikki palaset on tuntunut olevan kohdillaan, niin elämä onkin heittänyt eteen jotain täysin itsestä riippumatonta, jonka seurauksena kaikki palaset on enemmän levällään kuin ikinä, ja yrität vain olla kiitollinen siitä että olet ylipäätään hengissä.

Kaiken jälkeen sitä osaa siis olla kiitollinen siitä, kun löytää itsensä polulta, joka herättää aina vaan lisää innostusta ja motivaatiota, missä kaikki tuntuu käyvän järkeen. Ehkä joskus vain vaaditaan niitä erilaisia elämänkokemuksia, että oppii näkemään tarkoituksen omassa tekemisessään, ja tajuaa että ei sellaista olekaan kuin hukkaan heitetty aika ja turhaan tekeminen. Ympäröivässä maailmassa valitsevat pinnalliset arvot ja onnellisuuden tavoittelu väärillä keinoilla, on tuonut ajatukset aidon ja syvällisemmän hyvinvoinnin äärelle. Tänään pohdiskellessani aluksi aivan mahdittomalta tuntunutta 12 sivuista taidetta ja hyvinvointia käsittelevää esseetäni, mieleeni muistui, miten joskus noin vuonna 2011 sanoin, että jos joskus pääsen opiskelemaan taiteita, haluan tuoda taiteen eheyttävät, parantavat ja hyvinvointia lisäävät merkitykset myös muiden ulottuville. Unohdin tuon asian kuitenkin pitkäksi aikaa, mutta nyt taideterapian ja muotoilun opinnoista super motivoituneena se muistui taas mieleen. Muistan myös julistaneeni, että jos kaikki vain tanssisivat salsaa, ei maailmassa olisi sotia. Ehkä olen aina uskonut taiteen parantavaan vaikutukseen sitä sen enempää tiedostamattani, mutta vasta nyt aika oli kypsä aiheen opiskeluun. Aika näyttää, riittääkö rahkeet jatko-opintoihin taidekasvatuksen tai taideterapian parissa, mutta nyt, taiteen, muotoilun ja hyvinvoinnin äärellä, tuntuu että olen juuri siinä missä pitääkin, enkä kaipaa mihinkään muualle.

Koska itse olen aiheesta todella kiinnostunut, en malta olla jakamatta ajatuksiani myös muille.
Taidetta pidetään usein turhana ja jopa itsekkäänä hörhötyksenä, mutta todellisuudessa sen terveydelliset vaikutukset on havaittu jo lähes sata vuotta sitten. Taidetyöskentelyn vaikutukset kehossa voidaan todentaa jopa laboratoriolääketieteellisin menetelmin. Taiteellinen työskentely muokkaa aivojamme ja sen positiiviset vaikutukset voidaan nähdä jopa aivotutkimuksilla. Lisäksi sen on todettu madaltavan pulssia ja vähentävän merkittävästi stressihormoni kortisolin määrää näin vähentäen stressiperäisiä fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Taideterapeuttisen hoidon vaikutuksia on tutkittu runsaasti mielenterveydellisten sairauksien hoidossa, mutta yhä enemmän sen vaikutuksia on alettu pohtimaan myös somaattisten sairauksien hoidon alueella. Positiivisia tuloksia on havaittu jo esimerkiksi erilaisten kehitysvammojen ja neurologisten kehityshäiriöiden hoidossa, joissa taideterapia on vähentänyt erilaisuuden tunnetta. Somaattisten sairauksien hoidossa taideterapia voi myös auttaa sopeuttamaan sairaalassa oloon, kipuun tai omassa kehossa tapahtuviin muutoksiin. Itsekin sairauden kohdanneena, olen muutamia kertoja kuvittanut sairautta. Tämä on paitsi auttanut pitämään pään kasassa kropan pettäessä, myös toiminut keinona välittää tietoa ja tuoda näkyväksi yhteiskunnassamme olevia epäkohtia. Taideterapeuttiset menetelmät ovat toimiva ratkaisu vaikkapa silloin, kun sanallinen ilmaisu on iän tai fyysisten tai psyykkisten rajoitteiden takia vaikeaa tai mahdotonta.

Taiteelliset menetelmät voivat auttaa potilasta kohtaamaan ja käsittelemään vaikeuksia, pelkoja ja ristiriitoja, tai auttaa muistamaan piileviä asioita. Taideterapian tavoite on auttaa ihmistä eheytymään ja rakentamaan itseluottamustaan. Usein etenkin lapsille voi sanallisen ilmaisun sijaan olla helpompaa ilmaista tunteet ja ajatukset vaikkapa kuvan tai leikin keinoin. Taideterapeuttisten menetelmien mahdollisuuksista puhuttaessa puhutaan usein siitä, miten vastoinkäymiset ja negatiiviset asiat ja tuntemukset on mahdollista muuttaa siedettäviksi, tai jopa myönteisiksi luovan prosessin keinoin. Luovan prosessin avulla voidaan jäsentää ja käsitellä erilaisia traumoja ja mielen kaaosta, ja päästä niistä eteenpäin. Toisaalta taas taide voi olla keino päästä pois toivottomuudesta, kun keskittyminen suunnataan negatiivisten asioiden sijaan taiteeseen. Parhaimmillaan taiteellisessa työskentelyssä voidaankin päästä flow -tilaan, jossa ihminen on yhtä taiteensa kanssa, ja kaikki muu ympäröivästä maailmasta hetkeksi katoaa. Tällöin ajatukset on suunnattu pelkästään luovaan prosessiin, pois itsestä ja omasta tilanteesta.

Design for all -ajattelu on melko kaukana taideterapia-aiheesta, mutta toisaalta näitä aiheita yhdistää ajatus siitä, että taide ja luova työskentely ja sen hedelmät kuuluvat kaikille rajoitteista riippumatta. Luovan prosessin tuottama hyvinvointi, tai sen seurauksena syntyvät hyvinvointia lisäävät muotoilun tuotteet eivät ole vain tietyn ihmisryhmän etuoikeus. Ja voisiko taideterapeuttiset menetelmät jopa toimia työkaluna ihmislähtöiseen suunnitteluun?

Tästä tulikin mieleen toissaviikkoinen kierrätysprojekti 4 ja 6-vuotiaiden siskonlasteni kanssa. Tässä viattomassa askarteluprojektissa konkretisoitui mielestäni moni luovaan prosessiin liittyvä positiivinen asia. Ensinnäkin, kaikki rakennustarvikkeet löytyivät S-marketin pahvinkeräysroskiksesta, mistä päästiinkin keskustelemaan ympäristöasioista, kestävästä kehityksestä ja kierrätyksen hyödyistä pienillekin ihmisille sopivalla tavalla. Taloa ideoidessamme ja rakentaessamme olimme varmasti kaikki enemmän tai vähemmän flow -tilassa. Suunnittelu, kokoaminen ja maalaaminen vei täysin mennessään, olemassa oli vain yhdessä tekemisen ja luovan prosessin ilo ja onnistumisen kokemus. Lasten suunnitteluprosessia seuratessa kävi myös hyvin selväksi, millaiset asiat heidän mielessään liikkui ja miten he käsittelevät havainnoimiaan asioita projektin avulla. Ajattelisin, että tällaista työpajaideaa voisi hyvin hyödyntää ihmislähtöisessä osallistavassa suunnittelussa, jos tehtävänä olisi vaikkapa suunnitella lapsille suunnattu tila. Projektin avulla nimittäin kävi hyvin ilmi, millaiset seikat ovat lasten mielestä tilassa tärkeitä. Näitä asioita olivat esimerkiksi allas, liukumäki, kerrokset joissa kiipeillä ja joihin piiloutua, värit, sekä erilaiset teemat, kuten nyt halloween.
Koko projekti sai sattumalta alkunsa S-marketin roskista, mutta näin ne oudot sattumat voivat saattaa laajemmankin ajatusvirran äärelle, kuten alussakin totesin.

Minkälaisia ajatuksia sulla herää taiteesta ja hyvinvoinnista?

Aurinkoista, luovaa ja inspiroivaa syksyä.

Taiteen ja suunnittelun tuhannet ulottuvuudet

Syyskuu tuli ja meni vauhdikkaasti ja opiskeluarki on lähtenyt käyntiin todella mielenkiintoisissa, kiireisissä ja innostavissa merkeissä. 

Ennen tätä syksyä piehtaroin jonkin aikaa henkisesti jossain massiivisessa maailmantuskassa, peläten että olen tehnyt väärän opiskelualanvalinnan. Vaikka olen rakastanut suunnittelua ja kuvittamista, päässäni huusi pitkään ajatukset, että pitäisi tehdä jotain tärkeämpää. Jotain merkityksellisempää kuin kauniiden kuvien piirtäminen ja jotain tärkeämpää kuin uusien tavaroiden suunnitteleminen tänne jo turhia tavaroita tursuavaan, yltäkylläisyyden ja ylitarjonnan maailmaan. Mietin, onko lapsellista ja turhaa pohtia millainen kuosi olisi minun mielestäni nätti, kun maailma on niin täynnä kärsimystä ja ilmastokin lämpenee kovaa vauhtia niiden nättien tuotteiden seurauksena. 

Sitten tuli syyskuu, ja tuntuu että niin moni ajatusten ovi aukesi taas ihan uudella tavalla. Opiskelun alettua, tuntuu että pää on taas täynnä uusia oivalluksia, inspiraatiota, suunnitelmia ja tiedonjanoa. Muistin, että ala jota opiskelen ja teen työkseni, on itseasiassa niin paljon enemmän kuin kauniita kuvia ja turhia tavaroita. Tänään käyttäjäkeskeisen muotoilun luennolla ilmoille heitettiin kysymys, mitä itseasiassa on teollinen ja taideteollinen muotoilu, ja näiden kysymysten äärellä olen viime aikoina ollut itse paljonkin. Minkälaisia ulottuvuuksia luovan suunnittelun ja taiteen saralla onkaan.

Yhtäkkiä tajusin, että muotoilu ja taide on itseasiassa sellaisen vyyhdin keskiössä, josta lähtee valtava määrä haaroja liittyen aina psykologiaan, biokemiaan, kestävään kehitykseen, kasvuun, ihmisten fyysisten ja psyykkisten rajoitteiden helpottamiseen ja ihmisen elämän helpottamiseen ylipäätään. Muotoilu on avainasemassa siinä, millaista elämää ja tulevaisuutta niin ihmisten kuin planeettammekin hyvinvoinnin kannalta luomme, ja loppukädessä muotoilijathan ovat hyvin keskeisessä asemassa siinä, miten kestävään ja ympäristöystävälliseen suuntaan ihmisten kuluttaminen ja käyttötavarat viedään. 

Kun mietin, mitkä asiat ovat vieneet mut itseni yli ja eteenpäin elämän karikoista, menetyksistä, haasteista tai vastoinkäymisistä, niin iästä ja ajanjaksosta riippumatta, olen aina purkanut ja käsitellyt tunteeni erilaisen luovan tekemisen kautta. Taide ja luova tekeminen on joskus paras ja toimivin väylä käsitellä asioita, ja sanotaankin että koulumaailmassa taideaineissa erityisesti näkyy se, mitä oppilaille kuuluu. Joskus taide voi olla väylä ihmisen mielenmaailmaan, jota sanoin voi olla vaikea tai mahdotonta ilmaista. Taide voi olla terapeuttista jo itsessäänkin, mutta ei ole ihme, että taideterapiaa käytetään myös hoitomuotona mielenterveysongelmiin, erilaisiin elämän kriiseihin, somaattisiin sairauksiin, sekä keskittymis- ja kehittymishäiriöihin. Taide voi auttaa ihmisen itsetunnon ja minäkuvan kehittymisessä ja auttaa keskittymään kun muut tavat tuntuvat liian haastavilta. Taiteella voi luoda esteettisiä elämyksiä, tuoda merkitystä elämään, ottaa kantaa, unohtaa arjen haasteet ja laajentaa omaa ajattelukykyään.

Oli kyse sitten ympäristön, puettavien tuotteiden tai palveluiden muotoilusta, on muotoilu loppukädessä ihmisten ongelmien ja tarpeiden ratkaisemista. Monestakin syystä nykyään ehkä hieman vierastan ajatusta siitä, että minusta tulisi valmistuttuani muotisuunnittelija, ja opintojen alun ihmettelyn jälkeen olen todennut, että onkin ehkä hyvä että nykyään opiskelemme nimenomaan puettavaa muotoilua perinteisen vaatesuunnittelun sijaan. Ehkä silläkin oli loppuen lopuksi tarkoituksensa, että tulin lopulta Bristolista Suomeen jatkamaan opintoja.  

Ihmisillä on monenlaisia fyysisiä rajoitteita, kipuja, sairauksia, ulkonäköön liittyviä komplekseja, yliherkkyyksiä, allergioita, aistiyliherkkyyksiä...you name it, ihmisten jokapäiväiseen elämään liittyviä, kehoa lähellä olevia ongelmia ja haasteita, jotka ovat vielä ratkaisematta. Muotoilijan opinnoista olen tänä syksynä oppinut sen, että taiteellisuuden ja luovuuden lisäksi, muotoilijan tärkein työkalu ja taito on lopulta empatiakyky. Kyky asettua toisen ihmisen saappaisiin, samaistua sen henkilön elämään, tunteisiin, kokemuksiin ja tarpeisiin, jolle suunnittelemani tuote tai palvelu on suunnattu. Miltä vaatteiden pukeminen tuntuu esimerkiksi aistiyliherkkyydestä kärsivästä lapsesta, ja millaisilla ratkaisuilla minä ehkä muotoilijana pystyisin vaikuttamaan asiaan? Miltä tuntuu pukea alentavan näköinen hygieniahaalari päälle omanarvontuntonsa menettäen? Lukiessani uuden lastensairaalan suunnittelusta, oltiin mielessäni muotoilun ja suunnittelun ytimessä. Miten tärkeää suunnittelussa onkaan kyetä eläytymään toisen asemaan ja ottaa suunnittelun lähtökohdaksi sen käyttäjäryhmä pelkästään omien mieltymysten sijaan. Vaikka arkkitehtuuri ei omaa alaani olekaan, liittyy sama käyttäjälähtöisyys kaikkeen muotoiluun ja suunnitteluun tuotteesta tai palvelusta riippumatta. Lastensairaalan suunnittelusta voi lukea lisää tästä linkistä:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005848389.html

Vaateteollisuuden pinnallisuus, ahneus, myrkyllisyys, epäeettisyys, ja epäekologisuus ovat ongelmia, jotka ovat saaneet kyseenalaistamaan vaatesuunnittelun alana, mutta toisaalta, kuka niitä kestäviä vaatteita ja tuotteita suunnittelisi jos ei muotoilijat. On ollut mielettömän inspiroivaa kesän ja syksyn aikana tutustua suomalaisiin tekijöihin, jotka tekevät asiat kestävämmin. Lopulta me muotoilijat olemme niitä, jotka päätämme, miten ekologisista ja kestävistä materiaaleista tulevaisuuden tuotteet valmistetaan, ja millaista työvoimaa hyödyntäen. Suunnittelemmeko ja kulutammeko massatuotantona neitsytmuovista valmistettuja kestämättömiä sesonkituotteita, vai ajattomia tuotteita todelliseen tarpeeseen kierrätysmateriaaleja tai kierrätettäviä materiaaleja hyödyntäen. 

Kauniiden tuotteidenkaan merkitystä ei voi väheksyä, ja suurimalle osalle meistä pukeutuminen ja esteettistä silmää miellyttävät vaatteet ovat valtavan tärkeä osa identiteettiämme, ja niitä tullaan varmasti käyttämään aina. Koska planeettamme ja tulevat sukupolvet eivät kuitenkaan kestä nykyisenlaista kuluttamista, on aika suunnitella ja muotoilla tuotteet ja esineet kestävämmin, inspiroida ja inspiroitua siitä, että tuotteilla voi olla myös vähemmän tuhoisa vaikutus ympäristöllemme. Muotoilijoilla on mahdollisuus jakaa tietoa, opettaa ja innostaa tulevaisuuden ihmisiä kestävämpään, ympäristöystävällisempään ja empaattisempaan suunnitteluun ja kuluttamiseen. 

Luovia aineita usein väheksytään ja niiden merkitystä elämässämme aliarvioidaan. Alan koulutuksessa se näkyy jatkuvina leikkauksina, mikä on sääli, sillä erilaisten muotoilijoiden työ näkyy jokaisen ihmisen jokapäiväisessä elämässä, sitä ehkä tajuamatta. 

Sellaiset ajatusoksennukset tähän lokakuiseen keskiviikkoiltaan. 

Onneksi kaiken neulesuunnittelun, kestävien työvaatteiden, käyttäjälähtöisyyden, kuvauksien, yritysvierailujen ja bisnesdeittien lomassa on ehtinyt vastapainoksi myös nauttimaan kivoista tapahtumista ystävien kanssa, rauhoittumaan yksin sienimetsässä ja hullutella kummilasten kanssa. Kaikin puolin hektinen syksy, mutta todella kiitollinen ihan vaan tästä arjesta, ja kaikista asioista mistä se koostuu. 

Ihanaa ja inspiroivaa syksyä! :) 

Ekologisuus ja eettisyys neuleissa

Opiskelusyksyn alettua ensimmäiset päivät ovat hurahtaneet erilaisilla yritysvierailuilla, ja niiden innostamana ajattelin kirjoittaa blogiinkin omia ajatuksiani neuleista ja niiden eettisyydestä ja ekologisuudesta.

Kuten useimmat varmasti jo tietävät, on 2000 -luku ollut pikamuodin ja halpavaateketjujen kulta-aikaa. Vaatteen valmistajat ovat huomanneet, että tinkimällä materiaalien laadusta, on mahdollista säästää tuotantokustannuksissa, ja näin ihmiset saadaan kuluttamaan entistä enemmän, vaatteen kestäessä käytössä yhä lyhyemmän aikaa. 

Pikamuodin massiiviset ympäristövaikutukset ja planeettamme tila ylipäätään ovat saaneet itseni muuttamaan elintapojani ja muodin kulutustani radikaalisti viime vuodet, ja onkin ollut mielettömän mielenkiintoista päästä opintojen kautta tutustumaan suomalaisiin vaatetus- ja neuleyrityksiin, jotka tänä pikamuodin aikakautena valmistavat tuotteensa eettiset, kestävät ja ekologiset arvot edellä.

Pikamuodin vaikutukset ulottuvat tietenkin kaikkiin vaatteisiin, mutta etenkin neuleiden suhteen halpavaateketjut tarjoavat lähinnä 100 prosenttista akryyliä, mikä aiheuttaa neuleen nyppyyntymisen heti käytön alkumetreillä. Kemiallisen käsittelyn seurauksena tämä muovista valmistettu akryylituote saattaa tuntua pehmeältä ja laadukkaalta kaupassa, mutta tähän halpaan ei kannata mennä, koska tuotteen todellinen laatu tulee ilmi jo ensimmäisten käyttökertojen aikana. Nyppyyntyvä ja huonolaatuinen akryylineule on lyhyen käyttöikänsä jälkeen vaikea kierrättää, joten niistä syntyy ostohetken huuman jälkeen hyvin nopeasti ongelmajätettä. Toisin kuin villaneuleen nyppyyntyessä, akryylineuleelle ei nyppyynnyttyä ole juurikaan mitään tehtävissä laadun palauttamiseksi.

Huonoon neulelaatuun turhauduttuani jokunen vuosi sitten, olen alkanut suosimaan kotimaisten merkkien villaneuleita, tai vaihtoehtoisesti metsästämään laatuneuleita kierrätettynä. Oman henkilökohtaisen kokemukseni perusteella suomalaisiin neuleisiin vaihtaminen on todellakin kannattanut, ja esimerkiksi Muka van silkki-villaisista poolopaidoista, sekä Uhana designin 100 prosenttista merinovillaa olevasta neuletakista on tullut pitkäaikaisia luottovaatteitani. Pelkästään vaatteen tuntu käsissä on aivan erilainen kuin halpavaateketjujen neuleissa, ja käyttökokemuksella todettu pitkäikäisyys on todistanut, että laatu maksaa itsensä takaisin. Muka van silkki-villaiset pooloneuleet (kuvassa musta) ovat pelastaneet minut asukriiseiltä kerta toisensa jälkeen jo parin vuoden ajan. Uhana designin merinovillainen neuletakki (kuvissa) on ollut kovassa käytössä myöskin jo yli kaksi vuotta, eikä siinä edelleenkään ole havaittavissa juuri minkäänlaisia käytön jälkiä. Monesti kotimaista tuotantoa olevien vaatteiden kohdalla saa kuulla päivittelyä korkeasta hinnasta, mikä taas mielestäni kertoo enemmänkin kuluttajien vääristyneestä tavasta kuluttaa vaatteita. Kertaostoksena suomalaista käsityötä oleva tuote toki maksaakin enemmän, mutta kestäessään jopa vuosikymmeniä, saa rahalle myöskin vastinetta. Lisäksi arvokkaampiin tuotteisiin panostaessa heräteostokset vähenevät, ja vaatetta arvostaa aivan eri tavalla kuin kertakäyttövaatteita. Tutkimuksen mukaan nykyään keskivertovaate kestää käytössä ainoastaan kolme kuukautta, joten jos kolmen kuukauden välein joutuu ostamaan uuden akryylineuleen, kertyy näistä hyvin nopeasti sama summa kuin yhdestä laadukkaasta kotimaisesta neuleesta, joka laatunsa ja designinsa puolesta kestää käytössä jopa vuosikausia. Kumpi siis loppuen lopuksi on kalliimpaa?

Eilen vierailimme kahdessa todella inspiroivassa neuleyrityksessä, joista ensimmäinen oli Kaino. Kaino on suomalainen neuleyritys, joka valmistaa kaikki neuloksensa ja tuotteensa Köyliössä, omalla tehtaallaan käyttäen esimerkiksi luomutuotettua puuvillaa ja mulesin vapaata merinovillaa. Puuvillalla on sekä OEKO-TEX että GOTS sertifikaatit, jotka takaavat ekologisen ja eettisen tuotannon, ja mulesin vapaa villa tarkoittaa hyvien elinolosuhteiden takaamista niille eläimille joista villa on peräisin.

Itse kiinnitin huomiota neuleiden kiinnostaviin kuoseihin ja materiaalin laadukkaaseen tuntuun. Vaatteiden mallit olivat samaan aikaan hyvinkin ajan hengessä kiinni, ollen kuitenkin täysin ajattomia. Itse en uskokaan pukeutumisessa niinkään trendeihin, vaan oman tyylin löytämiseen ja ajattomaan designiin joka ei vanhene yhden sesongin päätyttyä. Oli mielenkiintoista nähdä, miten neulos muodostuu ensin langasta materiaaliksi ja tämän jälkeen kokonaiseksi vaatteeksi, koko prosessin tapahtuessa siinä paikan päällä.

Toinen vierailun kohteista oli Hurmås Neule, hieman pienempi yritys Säkylässä, joka myöskin valmistaa materiaalin ja tuotteet omassa pienessä tehtaassaan. Hurmåksen neuleiden puuvillalangat ovat teollisuuden ylijäämälankaa tai mulesin vapaata merinovillaa. Sekä Kainon että Hurmåksen langat tulevat vastuullisesta tehtaasta Saksasta. Hurmåksessa oli kiinnostavaa kuulla tarinaa kuosien ja mallien taustalla, koska sekin tuo heti oman lisäarvonsa tuotteelle. 

Itse olen kuvitellut, että valtavirrasta poikkeavan tyylin omaavana joutuisi enemmänkin tekemään kompromissejä omien taiteellisten visioiden ja kaupallisuuden välillä, mutta suunnittelijan mukaan kompromisseja ei juurikaan ole tarvinnut tehdä, ja että oma persoonallinen design on juuri se, jolla oman vaatetuotantonsa voi perustella, tänä vaatteen ja -tavaran ylitarjonnan aikana. Positiivista oli myös se, että tuotteet valmistetaan vain tarpeeseen, jolloin tuotantoylijäämää ei kerry varastoon, mitä kohti vaateteollisuuden pitäisikin tänä päivänä mennä. Monen vaateketjun ongelma muun ohessa on juuri ylituotanto, kun vaatteita valmistetaan enemmän kuin niille on kysyntää, ja pahimmassa tapauksessa jopa poltetaan niiden eroon pääsemiseksi.

Molempiin yrityksiin oli valtavan kiinnostavaa päästä tutustumaan, ja molempien arvoissa korostui selvästi ekologisuus, eettisyys, kotimaisuus ja kestävyys. Ihastuin molempien tyyliin, laatuun ja designeihin valtavasti, ja vierailujen myötä odotan ihan uudella innolla sitä, että päästään pian myös suunnittelemaan ja toteuttamaan omia visioita neuleiden saralla.  

Turun saaristo ja Isle of Wight

Kesä tuli ja meni reissuineen ja huomenna näyttäisi taas arki alkavan jokseenkin hektisissä merkeissä. Harmillisesti heinäkuun loppu ja elokuu menivät enemmän tai vähemmän sairastellessa pitkittyneen mykoplasma -infektion kourissa. Tuntuu että kesä on ollut nopein ikinä, ja on sisältänyt aivan ihania uusia kokemuksia, mutta varsinkin kesän loppupuoliskolle mahtui myös jokseenkin raskaita viikkoja uusiutuvine infektioineen, josta toipuminen on kestänyt aikansa. Onneksi siitäkin huolimatta pääsin nauttimaan myös extempore kesäreissuista ja meri-ilmastosta kahdessakin paikassa, ja tätä seikkailujen kesää kokonaisuudessaan muistellaan lämmöllä vielä pitkään. 

Jostain syystä Tampereelta kotiuduttua, ajatukset olivat saaristossa, ja ajattelin että saaristoon olisi hyvä päästä toipumaan viikkoja kestäneestä sairastelusta. Varasin sen enempää miettimättä airbnb:n kautta pienen söpön mökin meren rannalta, lainasin isältä auton ja ei muuta kuin äiti matkaan ja roadtripille Naantaliin ja Turun saaristoon. Lapsuuden kesät veneellä ja saarissa on ilmeisesti jättäneet kroonisen merikaipuun sydämeen, ja kylläpä olikin ihana vain nauttia neljä päivää meri-ilmasta, saaristomaisemista ja hyvästä ruoasta. Saaristossa on niin henkeä salpaavan kaunista ja meren liplatuksella ja tuoksulla on jotenkin rentouttava vaikutus. 

Ensimmäisenä päivänä törmäsimme tuttuihin Tampereelta, kuuntelimme ihanaa livemusiikkia ja paransimme maailmaa vohvelikahvilan terassilla Naantalin satamassa. Pari seuraavaa päivää ajelimme Turun saariston rengastiellä, ja päädyimme Rymättylän ja Seilin kautta Nauvoon, ja sieltä sitten taas Paraisten kautta takaisin Naantaliin. 

Loppuajan rentouduimme Naantalin satamassa ja vanhassa kaupungissa, missä muun muassa eksyimme Kritiina Turtosen ihanan inspiroivaan ateljee-galleriaan ja söimme maailman parasta kalakeittoa ja muita saaristoherkkuja. Ihana minireissu, joka olikin vain lämmittelyä tulevaa saariretkeä varten...  

Alun perin mulla oli ajatuksena piipahtaa alkusyksystä Bristolissa näkemässä kavereita ja viettämässä aikaa rakkaissa tutuissa maisemissa, mutta yllättäen suunnitelmat muuttuivat, kun sisko ilmoitti että nyt olisi tilaisuus lähteä viikoksi Wightin saarelle viettämään aikaa siskon perheen kanssa, ja tästä tarjouksesta ei voinut kieltäytyä. Taas äiti matkaan, lennot Heathrowlle, bussi Southamptoniin ja lautta Wightille. Viime hetkeen asti sain jännittää miten selviän lentämään hirvittävässä hengitystieinfektiossa, mutta onneksi dropitkin olivat sitä luokkaa, että matkasta selvittiin lopulta ongelmitta, antibiottien, kortisonien ja ties minkä voimin. Nostalgiaa viikon reissuun toi ah Bristolin ajoilta niin tutun kosteuden ja homeen hajuinen mökki, jota asuttivat aivan liian massiiviset, ihan liikaa liikuvat hämähäkit joita äiti sai metsästää kyllästymiseen saakka meikäläisen kiljuessa vieressä. (Varsinainen eräjorma...) Päädyin nukkumaan makuupussissa puoliksi ulkona homeen takia, mutta reissu oli kaikesta huolimatta aivan huikean ihana, ja esteettistä silmää hivelevä kokemus. 

Koko saari oli täynnä aivan mielettömiä maisemia, huikean kauniita ja hiljaisia rantoja ja kivikautisen vanhoja "hobittikyliä", jotka näyttivät siltä kuin olisivat aivan toisesta todellisuudesta. Tuntuu että puhelimen kameralla ei saanut tallennettua puoliakaan saaren kauneudesta ja eksoottisuudesta, jollaista en olisi osannut odottaa noinkin "lähellä" sijaitsevassa matkakohteessa.

Ensimmäisenä iltana kun lähdimme kävelemään mökiltä rantaan, koko matka oli yhtä huokailua, "Ooooh, kato mikä vanha kivitalo, kato mikä pelto, kato mikä simpukka... majakka...auringonlasku... tuhat vuotta vanha pubi... " ja niin edelleen. Oikeastaan mihin tahansa saarella meni, löysi vain toinen toistaan kauniimpia uusia paikkoja ja maisemia. Rannoilla tuli vietettyä paljon aikaa esimerkiksi sup -laudan tai kajakin kyydissä, tai muuten vaan uiden ja rentoutuen, ja rantojahan siellä riitti. Varsinkin siskonpojat lähestulkoon asuivat meressä koko viikon. 

Ensimmäisen päivän vietimme Shanklinin rannalla ja Shanklin Chinen vesiputouksilla. Toinen päivä taisi mennä Alum Bayssa, missä laskeuduttin tuolihissillä rannalle ja samalla sai ihailla henkeäsalpaavia maisemia hissin korkeuksista. Kolmantena päivänä kävimme syömässä kuuluisat rapupiirakat idyllisessä Steep Hill Covessa sijaitsevassa Crab Shedissä, missä ravut pyydetään samana aamuna, ja joka päivä paikallisia rapuherkkuja riittää vain rajalliselle määrälle kävijöitä, onneksi olimme niiden joukossa. 

Yksi ehdottomasti parhaita asioita reissussa oli pubiruoka. Pubit olivat paikalliseen tyyliin vanhoja ja idyllisiä, milloin rannalla, milloin vanhassa kivikylässä ja milloin keskellä peltoa ja niihin keräydyttiin viettämään iltaa mukana niin koirat, lapset, kuin kummin kaiman mummitkin, ja ruoka oli joka paikassa taivaallisen hyvää ja ihmiset ystävällisiä. Briteissä pubikulttuuri on varsin erilainen kuin Suomessa. Sinne ei mennä vetämään överilärvejä jonka jälkeen oksennetaan ja sammutaan, vaan nauttimaan hyvästä seurasta, herkullisesta ja laadukkaasta ruosta ja viinistä koko perheen voimin, koirille on jopa omat ruokalistat joissain paikoissa. Yhtenä iltana eksyttiin äidin kanssa toiseen meidän lähipubeista syömisen lisäksi pelaamaan pubivisaa. Päivän vitamiinit sai keräämällä karhunvatukoita, joita kasvoi pensas kaupalla kaikkialla valtavat määrät.

Edellä mainittujen lisäksi näkemisen arvoisia paikkoja oli Yarmouth ja Ventnor, ja pikkukylä jossa majoituimme eli Niton oli myös varsin kuvauksellinen. Toiseksi viimeisenä päivänä ihailimme äidin kanssa maisemia sighteeing -bussista käsin todeten, että viikko ei riittänyt näkemään kaikkia näkemien arvoisia paikkoja saarella, mutta ehkä joskus vielä. Viimeinen päivä meni jälleen rannalla siskon perheen kanssa, ja viikon jälkeen olikin aika hyvästellä sisko perheineen ja suunnata jälleen kohti Lontoota.

Jos siis etsit lomanviettopaikkaa, jossa yhdistyy sademetsämäinen vihreys, maalaisidylli satoja vuosia vanhoine kivitaloineen ja peltoineen, eksoottiset rauhalliset rannat joko hiljaisuudella tai aktiviteeteilla varustettuna, herkullinen paikallinen luomuruoka, erinomaiset retkeilymahdollisuudet, ystävälliset ja avoimet ihmiset, ja ennen kaikkea jos haluat nähdä henkeä salpaavia maisemia toistensa perään, historiallisia nähtävyyksiä ja kulttuuria ja shoppailuakaan unohtamatta, niin Wight on paikka jonne suunnata. 

Viikko saarella muistutti jälleen mieleen niitä asioita, joita erityisesti ikävöin Bristolin ajoilta, ja niitä ovat ihmisten spontaani ystävällisyys, yhteisöllisyys ja avoimuus, se ettei olla niin sisäänpäin kääntyneitä ja jotenkin klikkiytyneitä. Jokaisessa maailmankolkassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa, mutta tiettyjä asioita adoptoisin mielelläni maailmalta tänne Suomen kulttuuriin. 

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt valmistautumaan taas uuteen syksyyn.